|
|
Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia
|
|
SU 26.03.2006 |
Koin tässä jokin aika sitten valaistuksen. En kuitenkaan minkäänlaista henkistä valaistumista, vaan sellaisen tietynlaisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin liittyvän; onhan nimittäin niin, että jenkkifutis on aikalailla suvaitsevainen laji. Sen piirissä kun tarvitaan kaikenlaisia, -kokoisia ja –näköisiä ihmisiä. On laihoja ja nopeita (rissut), lihavia ja hitaita (linjamiehet), jotain siltä väliltä (tukimiehet ja muut väliinputoajat), komeita ja fiksuja (puolustuksen takakenttä), hulluja (pelinrakentajat) ja itsetuhoisia (tuomarit). Kaikille on oma roolinsa; varttitonnari ei voi useimmiten pelata laitahyökkääjänä, eikä hevosjockey linjassa, mutta molemmille on suhteellisen varmasti käyttöä jollain muulla pelipaikalla. Viimeistään makkaranmyyjänä.
Valaistumiseni tapahtui katsoessani televisiosta, ilmeisesti tilapäisen mielenhäiriön, tai ankaran kankkusen johdosta, salibandyä! Salibandyä! Siis sitä lajia, jossa suomenruotsalaiset kaislajalat juoksevat neonkeltaiset hikinauhat päässä reikäpallon perässä pitkin alimittaista lätkäkaukaloa jossa ei ole jäätä. Tämä samainen laji on jo useita vuosia ollut harrastajamäärissä mitattuna Suomen nopeimmin kasvava laji. Moni siis selvästi ainakin haluaisi olla suomenruotsalainen…
Joka tapauksessa, valaistuin siis kotisohvallani sinä hetkenä, jona havahduin lähetyksen selostajana toimineen hurmoshenkisen agitaattorin korviasärkevään hehkutukseen siitä, kuinka ”nyt kentälle tulee toisen joukkueen todellinen kovaluu ja kivenkovana taklaajana tunnettu puolustaja”! Ja kuinka tämä ”rautavuori on joukkueen fyysisen pelityylin inkarnaatio”! ”Siellä sitä laidat ryskyvät ja miestä kaatuu”! Yritin siinä sitten kankkusen umpeen muuraamilla, särjenpunaisilla silmilläni katsoa, että missäs tämä kaukalojen kauhu nyt juoksee. Kenttähän näytti olevan täynnä toinen toistaan laihempia, huonosti blondattuja lippatukkia, hikinauhat päässä. Ei olisi tarvittu muuta kuin Sprite-Fanta-sekoitusta ja c-kasetillinen Ace of Basen kovimpia hittejä, niin olisi luullut kuvan tulevan suoraan Herttoniemen ala-asteen sukkadiskosta 90-luvun alusta.
Ja niinhän se olikin. Kävi nimittäin ilmi, että tämä joukkueensa poliisi ei ollut millään tavalla ulkoisesti tunnistettavissa; samanlainen luusäkki kuin ne kaikki muutkin. Hänellä ehkä oli mustelma tai jotain ja siksi oli sitten kovaluisempi kaveri kuin ne muut, samasta puusta veistetyt kilpasisaret.
Sitä paitsi, eihän salibandyssa edes saa taklata. Vai saako? Eikös se ole se laji jossa saa jäähyn jos osuu mailallaan palloa kuljettavan kaverin mailaan? Jos jonkun erehtyisi taklaamaan, saisi varmastikin pelikieltoa useiksi kausiksi ja elinikäisen paheksunnan Hanken-alumni-seurassa, joka kokoontuu ”varje fredag” Cafe Strindbergissä. Enemmän vauhtia ja vaarallisia tilanteita näkee tuossa takapihalla, kun naapurin 6-vuotiaat pelaavat pihalätkää kaveriensa kanssa!
Takaisin asiaan. Siinä minä sitten makailin sohvalla ja mietin, että on se vaan tavallaan hienoa, että jenkkifutiksessa näkee ainakin puhtaasti fyysisiltä ominaisuuksilta mitattuna suomalaisen ihmistyypin koko kirjon. Melkein kaikilla on mahdollisuus pelata. Tässä lajissa ihan jokainen ei ole täysin samasta puusta veistetty; 60-kiloiset ovat ihan yhtä iso (ehkei nyt ihan kirjaimellisesti) osa joukkuetta kuin 150-kiloisetkin. Toiset osaavat juosta takaperin, toiset etuperin ja jotkut eivät juurikaan osaa juosta. Juoksemiseen kykenemättömät saattavat taas osata lyödä päänsä läpi elementtitalon seinästä, nostaa auton vasemmalla kädellä ja syödä neljä perhepizzaa yhdellä istumalla. Tietysti olisi suotavaa jos kaikki olisivat isoja, vahvoja ja nopeita, mutta toisaalta, eiväthän kaikki voi pelata puolustuksen takakentällä.
Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia… paitsi salibandynpelaajat.
Kunnioittaen,
Johnny Hangover
Yhteiskunta-analyytikko ja TV-kanavan vaihtamisen multitalentti |
|
|
|
